Vaikuttamisen aallokossa / osa 2

Share |

Torstai 20.10.2016 - Maiju Konttinen


Henkilön imagon ja julkisuuskuvan merkitys on poliitikoille tärkeämpää kuin ennen. Ilmiö alkoi voimistua Yhdysvalloissa 1960-luvulla Kennedyn ja Nixonin presidentinvaalikampanjoiden myötä. Onkin arvioitu, että Kennedy voitti vaalit televisioesiintymistensä ansiosta. Puhetaidon muuttumisen visuaalisempaan suuntaan katsotaan myös alkaneen tuolloin. Sanoman perillemenoon ei enää niinkään vaikuta se, mitä sanotaan, vaan miten sanotaan. Valttia on eri tilojen ja aikatodellisuuksien samanaikainen hallinta, jossa media ja julkisuus näyttelevät suurta roolia. Tietokirjailija-kolumnisti Risto Uimonen on avannut mainiolla tavalla tätä kirjassaan ”Julkisuuspeli: imagonrakennus politiikassa” (1994). ”Otin sieltä parhaat palat”, sanoi entinen kansanedustaja Lasse Lehtinen Uimoselle Ahtisaareen tultua valituksi presidentiksi, muistelee Uimonen kirjassaan. Lehtinen viittasi lausahduksellaan juuri tähän politiikan julkisuuspelin ja imagonrakennuksen henkeen. Uutis- ja tapahtumavirrassa ohjailemattomilta ja luontevilta vaikuttavat tilanteet ja tapahtumat ovat nykyään suuniteltuja, käsikirjoitettuja, lavastettuja ja näyteltyjä. Yhdeksi esimerkiksi tällaisesta Uimonen nostaa vuoden 1994 presidentinvaaleissa nähdyn tilanteen, jossa Martti Ahtisaari halasi Elisabeth Rehniä.

Politiikan pääareena on julkisuus. Toimittajien voi sanoa kamppailevan imagonrakentajien ja poliitikkojen kanssa sen hallinnasta. Uimosen kirjasta (1994) nousee esiin ajatus, että Mauno Koivisto olisi ensimmäinen suomalaispoliitikko, joka ymmärsi median merkityksen. Tässä hän lienee oikeassa, sillä pitkän uransa ansiosta hän on aktiivisesti seurannut eri tiedotusvälineitä ja julkisuuden henkilöitä. Uimonen toteaakin kirjassaan, että suomalaisten vallanpitäjien toiminnassa on alkanut entistä selvemmin näkyä Yhdysvalloista alkanut sinä olet sanoma- periaate. Periaatteen mukaisesti haluttua sanomaa koetetaan nykyään myydä lähinnä henkilön eikä asiasisällön avulla. Näin siis jos henkilön julkisuuskuva on oikea, hän todennäköisesti saa sanomansa myytyä kohderyhmälleen.

Journalismin ja toimittajien merkitys sanoman läpimenossa on edelleenkin tärkeä, mutta lisääntynyt sosiaalisen median ja imagonrakentamisen ammattilaisten käyttö on väistämättä helpottanut poliitikkoja omien näkökohtiensa esilletuomisessa. Vallan vahtikoirina ja kolmantena valtiomahtina pidetyt journalistit eivät enää kykene pureutumaan asioihin samassa mittakaavassa kuin ennen. Kansalaisten kannalta tämän voisi ajatella olevan menetys mahdollisten epäkohtien ja vääryyksien esilletuomisen hankaloituessa. Eri vaikuttamisen tasojen lisääntyessä sekä vaikuttajan että vastaanottajan hallinan välineet ovat myös kaventuneet. Hallinnan ja hallitsemisen rajat tulevat vastaan niin ajallisesti, tilallisesti kuin paikallisestikin.

”Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan.” sanoi entinen presidenttimme Mauno Koivisto aikanaan. Ja nyt jos koskaan, eletään skandaalien maailmassa. Onko se osoitus julkisen elämän rappeutumisesta ja trivialisoitumisesta? Kertovatko skandaalit median yhä vain lisääntyneestä valtaotteesta ja merkityksestä nyky-yhteiskunnassa sekä samalla politiikan ja puolueiden heikentyneestä arvostuksesta, kuten yhdysvaltalainen sosiologi Manuel Castello väittää asian olevan. (Hetken hallitsijat, 31) Seksiskandaalit, talousskandaalit ja valtaskandaalit. Kaikissa paljastuu vallan väärinkäytöksiä. Ei ole yhdentekevää, miten julkisuuden vaikuttajat toimivat, paitsi virka-ajallaan, myös vapaa-ajallaan. Tämä on yksi puoli modernia julkisuuttamme.

Kirjoittaja on ensiaskeleitaan Hyvinvointikumppanuus Etelä-Savossa-hankkeessa ottava ilmiöiden ihmettelijä.

Avainsanat: vaikuttaminen, julkisuus


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini